JAAKOB NUOREMPI (JAAKOB, ALFEUKSEN POIKA)
Pyhtään kirkon 565-juhlavuoden merkiksi esittelemme apostolit, joiden kuvasarja kiertää kirkon seiniä. Tällä kertaa on vuorossa Jaakob nuorempi, jonka kuva on eteläseinällä lehterin kohdalla.
Jaakob, Alfeuksen poika mainitaan kolmesti Jeesuksen apostolien luetteloissa evankeliumeissa (Matt. 10:3; Mark. 3:18 ja Luuk. 6:15) ja samoin Apostolien teoissa (1:13). Kun apostoli Matteuksen, toiselta nimeltä Leevi, mainitaan myös olleen Alfeuksen poika (Mark. 2:14), on usein ajateltu Jaakobin ja evankelista Matteuksen olleen veljeksiä.
Jaakob nuoremman myöhemmistä vaiheista ja identifikaatiosta on kaksi päänäkemystä.
Idän nestorialaiselta kirkolta keskiajalta säilyneen perimätiedon mukaan Jaakob nuorempi oli kotoisin Jordanin itäpuolelta ja kuului Manassen heimoon. Hän julisti helluntain jälkeen samalla alueella muun muassa Palmyran kuuluisassa palmukaupungissa sekä Serugissa, nykyisessä Kaakkois-Turkissa, jonne rakensi kirkon, ja tuli sinne haudatuksi. Alue on raamatunhistoriallisesti tärkeä, sillä se on patriarkka Aabrahamin muinaista kotiseutua, ja läheinen Edessan kaupunki oli tärkeä alkukirkon keskus.
Vahvimpana pidetyn tiedon mukaan Jaakob, Alfeuksen poika, on kuitenkin sama henkilö kuin Jaakob, Jeesuksen serkku, jonka elämäntapa Mooseksen lain noudattajana oli niin nuhteeton, että häntä kutsutaan Jaakob Vanhurskaaksi.
Evankeliumit kertovat Jeesuksella olleen sisaruksia (Matt. 13:55-56), mikä tarkoitti ketä tahansa lähisukulaista. Varhaisen kirkon opettajat, kuten Eusebios ja Hieronymos, kertovat että Jaakob nuoremman isä oli Joosefin, Marian miehen, veli Klopas, mikä on toinen kirjoitusmuoto Alfeus-nimestä. Klopas (Kleopas) taas oli toinen Emmauksen tien kulkijoista (Luuk. 24:18) ja hänen puolisonsa oli nimeltään Maria (Mark. 15:40). Hänet mainitaan Marian, Jeesuksen äidin, sisarena, mutta ilmaisu voi tarkoittaa myös hengellistä sukulaisuutta.
Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyi Jaakobille (1. Kor. 15:7), josta Vapahtajan lähisukulaisena käytettiin arvonimeä Herran veli. Helluntain jälkeen Jaakob valittiin arvovaltansa perusteella alkuseurakunnan johtajaksi sen ensimmäisenä kaitsijana, piispana.
Kirkkohistorioitsija Eusebios kertoo, millaiseen elämäntapaan Jaakob Vanhurskaan arvovalta perustui: ”Seurakunnan johdon sai apostolien ohella Herran veli Jaakob, jota kaikki Herran ajasta tähän saakka ovat nimittäneet vanhurskaaksi. … Tämä oli aina äidinkohdusta saakka ollut pyhä, hän ei juonut viiniä eikä päihdyttävää juomaa, eikä myöskään syönyt mitään eläinkunnasta; partaveitsi ei tullut hänen päänsä päälle; hän ei voidellut itseään öljyllä eikä käyttänyt kylpyä.”
Mooseksen lain mukaan (4. Moos. 6) ihminen saattoi antaa erityisen nasiirilupauksen määräajaksi, mutta sen lisäksi tunnettiin jo ennen syntymäänsä Jumalalle pyhitettyjen ihmisten perinne (esimerkiksi Mooses ja Samuel), joilla oli tunnustettu asema Jumalan äänenä sukupolvessaan, ja Jaakob kuului näihin eliniäksi pyhitettyihin.
Eusebios jatkaakin, että Jaakobilla ”oli tapana mennä yksin temppeliin ja hänet tavattiin siellä makaamasta polvillaan ja pyytämässä anteeksi kansan puolesta. Hänen polvensa kovettuivat kuten kameelin siitä, että hän aina lankesi polvilleen kunnioittaakseen Jumalaa ja pyytääkseen anteeksiantoa kansalle. Ylen suuren vanhurskautensa takia hänelle annettiin lisänimi ’vanhurskas’ ja ’oblias’, joka kreikaksi merkitsee kansan suoja ja vanhurskaus, kuten profeetat (Jes. 3:10) sanovat hänestä.”
Kun Paavali sai Jeesuksen kutsun evankeliumin julistamiseen ei-juutalaisille, syntyi keskustelua tuleeko heidän noudattaa Mooseksen lakia. Järjestettiin yhteinen kokous, jossa päätöksen arvovallallaan lausui juuri Jaakob (Ap. t. 15:13–21).
Jaakobia pidetään Uuden testamentin Jaakobin kirjeen kirjoittajana, ja monet ovatkin kiinnittäneet huomiota sen sanoman yhtäläisyyteen Jeesuksen vuorisaarnan (Matt. luvut 5–7) kanssa.
Jaakob on ollut viime aikoina raamatuntutkijoiden keskuudessa puhutuin apostoli. Tunnetut Kuolleenmeren tekstilöydöt aikanaan kirjoittanut yhteisö pyrki Jumalan lupausten täyttymistä jouduttaakseen vanhurskaaseen elämäntapaan. Kun Jaakobin lisänimi on Vanhurskas, on esitetty juuri hänen olleen yhteisön teksteissä mainittu Vanhurskauden opettaja. Tätä näkemystä ei ole laajasti hyväksytty, mutta tekstien yhteiset teemat piirteen ovat suuren huomion kohteena.
Jaakob ei siis ollut vain alkuseurakunnan johtaja, vaan samalla myös koko aikansa juutalaisen yhteisön keskuudessa arvostettu, ja kun hän vuonna 62 kärsi marttyyrikuoleman, mielet kuohuivat.
Eusebios kertoo, että maaherra Festuksen kuoltua syntyneessä valtatyhjiössä juutalaisten jyrkästi jakautuneet ryhmittyvät ottivat yhteen. Taustalla oli suhtautuminen Rooman miehitysvaltaan, mutta riita koski myös Mooseksen lain noudattamista ja Jeesuksen messiaanisuutta. Jaakob raahattiin temppelialueen korkealle puhujapaikalle ja häneltä vaadittiin tyynnyttävää julkista puheenvuoroa.
Jaakobin rohkea esiintyminen ei kuitenkaan rauhoittanut mieliä, vaan sen aiheuttamassa kuohunnassa hänet heitettiin maahan, häntä alettiin kivittää ja paikalla ollut vanuttaja viimein löi hänet vanutuspuullaan kuoliaaksi. Tästä pitäen vanutuspuu on ollut hänen symbolinsa, niin myös Pyhtään kirkossa.
Pian Jaakobin kuoleman jälkeen alkoi juutalaissota, joka johti temppelin hävitykseen ja juutalaisten hajaantumiseen maastaan. Jaakobin merkitystä aikakautensa hengellisenä johtajana korostaa se, että historioitsija Josefus kuvaa hänen marttyyrikuolemansa yhtenä hävitystä ennakoineena jumalallisena merkkinä.
Kun kirkkovieraan katse Pyhtään kirkossa viivähtää Jaakobin keskiaikaisessa kuvassa, hän voi pysähtyä ja pohtia Jaakobin kirjeen sanoja: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. Päätöksensä mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, että olisimme hänen luomistekojensa ensi hedelmä.” (Jaak. 1:17–18)
Lainausten lähde: Eusebioksen kirkkohistoria, kääntänyt Ivar A. Heikel, Helsinki Otava 1937, s. 120–125.